Mistä kaikki alkoi? – Muinainen vesiviljely

Vesiviljelyllä on pitkä historia. Maapallon oma luonnollinen vesiviljely alkoi jo ennen ensimmäisiä maalla eläviä kasveja, sillä vedessä elävien kasvien siirtyminen maalle tapahtui alun perin meren aaltojen kuljettamana. Tämän jälkeen kasvit pikkuhiljaa sopeutuivat luonnon valinnan johdattamana maaolosuhteisiin. Ennen tätä evolutiivista muutosta kasveja ei siis ollut muualla kuin vedessä.

Babylonin riippuvat puutarhat

Varhaisimmat tiedot ihmisten harjoittamasta vesiviljelystä ovat peräisin muinaisen Babylonin kaupungista, nykyisen Irakin alueelta jo 600 eaa. Babylonin riippuvat puutarhat ovatkin listattu yhdeksi maailman seitsemästä ihmeestä. Riippuvien puutarhojen sijainnista ja ylipäätään niiden koko olemassa olosta löytyy erilaisia mielipiteitä.

Erään tarinan mukaan Uus-Babylonian valtakunnan hallitsijan Nebukadressar II:n vaimo, kuningatar Amytis, kaipasi synnyinseudullaan vihreitä kukkuloita ja laaksoja, ja miellyttääkseen vaimoaan, kuningas Nebukadressar II rakennutti kuuluisat “Babylonin riippuvat puutarhat”.

Oxfordin yliopiston tutkija Stephanie Dalley on kuitenkin eri mieltä. Alun perin 90-luvun alussa hän oli sitä mieltä, että Babyloni puutarhat olivat pelkkä fiktiivinen tarina. Mutta perehdyttyään riippuvien puutarhojen historiaan ja tulkittuaan erilaisia muinaisia kreikkalaisia ja roomalaisia tekstejä 18 vuoden ajan, tuli hän siihen tulokseen, että puutarhat olivatkin olemassa, mutta niitä ei rakennuttanutkaan Nebukadressar II vaan Assyrian kuningas Sanherib. Hänen tulkintojensa mukaan puutarhat eivät myöskään sijainneet Babylonissa, vaan noin 500 km päässä Ninivessä.

Dalley kuvailee puutarhaa porrasmaiseksi rakennelmaksi, joka muistutti hieman amfiteatteria. Rakennelma oli lähes 30 metriä korkea ja noin 120 metriä leveä. Kastelu toteutettiin rakennelman pohjalla sijaitsevista kastelualtaista, joista vesi nostettiin muinaisessa Egyptissä kehitetyllä Arkhimedeen ruuvilla (tai vipukaivolla).

Atsteekkien kelluvat puutarhat – Chinampat

Atsteekkien kerrotaan harjoittaneen vesiviljelyä 1300-luvulla pääkaupungissaan Tenochititlássa, nykyisessä Meksikon pääkaupungissa. He rakennuttivat kaupunkinsa Meksikon laaksossa sijaitsevan Texcoco-järven soiselle saarelle vuonna 1325.

Miksi atsteekit päättivät perustaa kaupunkinsa soiselle saarelle? Kirjoitusten mukaan syynä tähän oli Jumala Huitzilopochtlin antama viesti papeille, jossa hän kehotti atsteekkeja perustamaan kaupungin sellaiseen paikkaan, missä kotka syö käärmettä kaktuspensaan päällä. Texcoco-järven saari oli paikka, missä tämä profetia havaittiin, ja näin ollen kaupunki päätettiin rakentaa kyseiselle paikalle.

Saarelle rakennettu kaupunki rajoitti maankäyttöä maanviljelyssä, joten asukkaat alkoivat rakentaa saaresta haarautuvia laajennuksia, joiden päällä pystyi viljelemään erilaisia kasveja, kuten avokadoja, bataatteja, tomaatteja, maissia, chiliä ja sipulia. Tämänkaltaista laajennusta kutsutaan nimellä Chinampa.

Chinampat rakennettiin mullasta, kivistä, kaisloista, kompostista ja järven pohjasta kerätystä ravinnerikkaasta pohjalietteestä ja mudasta. Rakennusaineena käytettiin oikeastaan kaikkea mahdollista, mikä vain auttoi saarekkeita pysymään muodossaan ja tuomaan kasveille ravinnerikkaan kasvualustan. Laiturimaiset chinampat olivat yleensä noin 90 metriä pitkiä ja 5–10 metriä leveitä. Jotta maa-aines ei olisi levinnyt pitkin järveä, chinampojen reunat aidattiin sahatuilla puunrungoilla. Suorakaiteiden kulmiin saatettiin myös istuttaa paju- ja sypressipuita tukemaan rakennelmaa. Chinampojen väleihin jätettiin sen verran tilaa, että kanooteilla pystyi kulkemaan kohopenkkien välistä korjaamaan satoa.

Vaikka Chinampot tunnetaan “kelluvina puutarhoina”, ne eivät itse asiassa kelluneet, sillä niissä käytettävä väliaine ulottui useimmiten pohjaan asti. Väliaineen ulottuminen pohjaan tarkoitti, että puutarhan kastelu oli tarpeetonta, sillä maaperä ja kasvien juuret pystyivät imemään virtaavaa vettä väliaineen ympäriltä. Pitkien kohopenkkien väliin saatettiin kaivaa oja, jotta vesi pääsisi virtaamaan paremmin niiden välissä. Ojan pohjalle kertynyt muta hyödynnettiin levittämällä se Chinampojen päälle ravinteeksi.

Nykyään vesiviljelyn virallinen määritelmä on “kasvien kasvattaminen ravinneliuoksessa, joko ilman väliainetta tai reagoimattoman väliaineen kanssa”. Tämä tarkoittaa, että Chinampojen viljely ei ollut varsinaisesti vesiviljelyä määritelmän mukaisesti, vaan ennemminkin perinteisen maanviljelyn, vesiviljelyn ja aquaponisen viljelyn yhdistelmä. Koska kasvit kasvattivat juurensa orgaaniseen väliaineeseen, joka lopulta johti järviveteen, tarkoitti se sitä, että toiminta muistutti enemmänkin hybridivesiviljelyä. Lopulta kasvien juuret pystyivät hyödyntämään järviveden ravinteita, jotka koostuivat osittain kalojen ulosteista, jotka puolestaan toimivat lannoitteena kasveille. Kalojen jätteitä hyödynnetään myös aquaponisessa kasvinviljelyssä.

Tämä ainutlaatuinen kasvatusmenetelmä oli hyödyllinen myös saarikaupungin jätteiden käsittelyssä, sillä kaupunkilaisten ulosteiden sisältämät ravinteet voitiin hyödyntää levittämällä niitä Chinampoihin. Nämä Atsteekkien kehittämät ainutlaatuiset kompostointi- ja maaperänrakennusmenetelmät auttoivat heitä tuottamaan satoa jopa seitsemän kertaa vuodessa.

Chinampat tänä päivänä

Tänä päivänä Chinampat ovat edelleen käytössä Meksikossa, erityisesti Xochimilcon alueella, jossa niitä käytetään edelleen maanviljelyssä. Vaikka modernit maatalousmenetelmät ovat korvanneet suuren osan perinteisistä menetelmistä, monet maanviljelijät ovat yhä kiinnostuneita chinampasien käytöstä kestävän kehityksen ja ympäristönsuojelun näkökulmasta. Chinampasien käyttö mahdollistaa paikallisten tuotteiden kasvatuksen ja kulutuksen, mikä edistää kestävää kehitystä ja vähentää ruoan kuljetuksesta aiheutuvaa hiilijalanjälkeä.

Chinampasien käyttö on myös kulttuurisesti tärkeää Meksikolle. Se on osa maan historiaa ja perintöä, ja se näkyy edelleen monissa maanviljelyyn liittyvissä juhlissa ja seremonioissa. Chinampasien käyttö on myös turistinähtävyys, ja monet matkailijat vierailevat Xochimilcon alueella nähdäkseen näitä historiallisia maanviljelysalueita ja kokea perinteisen kanavavenekyydin.

Muinainen vesiviljely oli merkittävä maatalouden muoto, jota käytettiin eri puolilla maailmaa. Vesiviljely tarjosi keinoja viljellä ravintoa haastavissa olosuhteissa, kuten kuivilla alueilla tai vesistöjen ympärillä. Tänä päivänäkin vesiviljelyä käytetään ympäri maailmaa, ja se tarjoaa keinoja kestävän maatalouden kehittämiseen. Chinampas-järjestelmä on edelleen käytössä Meksikossa, ja se tarjoaa esimerkin menestyksekkäästä kestävästä maataloudesta, joka hyödyntää paikallisia resursseja ja perinteistä tietämystä.